Etsi
  • Tea Holm

Valoon päin: Joonan muistolle (Tuula Voutilainen)

Valoon päin: Joonan muistolle on erikoislaatuinen teos, jonka on kertonut Tuula Voutilainen. Sain kirjan käsiini ottamalla yhteyttä Tuulaan messengerin välityksellä luettuani hänen tarinansa Voi hyvin -lehdestä.


Tuula menetti poikansa autokolarissa Iisalmessa vuonna 2018, minkä jälkeen alkoi tapahtua. Tuula koki, että Joona oli läsnä. Tupakka haisi eri huoneissa, navetassakin. Kerran traktorista löytyi tyhjä tupakka-aski.


Myös muut ihmiset, kuten lomittajat, aistivat Joonan eli kuulivat tai näkivät hänet.


Askeleita

Aluksi Tuula alkoi kuulla yöllä askeleita. Joona alkoi liikkua lapsuudenkodissaan. Hän käveli omasta huoneestaan keittiöön, avasi jääkaapin, rapisteli leipäpussia ja meni tapansa mukaisesti tupakalle leivinuunin eteen äänten perusteella.


Tuula kertoo olleensa todella peloissaan. Eihän sellaista voi tapahtua. Miten Joona voi liikkua kotona, kun hän on kuollut ja hänet on jo haudattu, Tuula mietti ollen sängyssä niin peloissaan, ettei uskaltanut edes avata silmiään. Hän ei voinut arvata, että se oli vasta alkua.


Musertavan suuren surun keskellä Tuula Voutilainen ymmärsi, että Joona liikkui kotona myös lohduttaakseen häntä. Siitä tuli niin tavallista, että jossain vaiheessa Tuula ei enää kiinnittänyt siihen huomiota sen enempää.


Arkisia asioita

Maatilan työt kutsuivat, ja elämä oli arkista. Ei siinä ehtinyt liiaksi ajatella henkimaailman asioita. Mutta asioita kuitenkin tapahtui siinä ympärillä, omassa elämänpiirissä, luonnostaan.


Tuula on kokenut, että Joona käy aina silloin tällöin tutuissa paikoissa ja haluaa olla mukana. Kuolihan hän nuorena, kun aikuiselämä oli vasta alkamassa. Kun Joonan kuolemasta oli kulunut kaksi vuotta, äänet vähenivät.


Kun suru kävi lähes ylitsepääsemättömäksi, Tuula alkoi löytää höyheniä kotoa. Joonan kuolinvuonna ei vietetty pääsiäistä, joten höyheniä, tipuja tai virvon varvon -oksia ei kotoa löytynyt sinä vuonna. Kotoa löytyi höyhen etenkin silloin, kun suru oli kaatanut Tuulan lattialle vaikeana itkuaikana.


Sinä keväänä Joona ei juhlinut

Tuula koki, että enkelit auttoivat häntä pahimmassa vaiheessa ja senkin ylitse, kun muut nuoret saivat viettää ja juhlia valmistujaisia sinä keväänä, jolloin Joona oli kuollut. Tuula koki, että enkelit ja henget olivat mukana heidän elämässään Joonan kuoltua. Tupakanhajua saattoi haistaa ajoittain.


Yksi lomittaja oli kysynyt eräänä päivänä, kuka on se poika, joka seisoo ladossa ja ruokintapöydällä. Miehet olivat muissa töissä, lapsenlapsikin hoidossa, joten ketään ei ollut lähistöllä. Seuraavana päivänä Tuula kysyi lomittajalta siitä pojasta. Tämä vastasi, ettei ollut pieni lapsi vaan isompi poika. Ulkomaalainen lomittaja ei tiennyt, että heiltä oli lapsi kuollut.


Uusi lomittaja oli laittamassa puhtaita pehkuja vasikoille ja ajatteli laittaa aamulla lisää niitä. Hän oli ollut selin ovelle päin ja kuullut jonkun sanovan selkänsä takana, että laita paremmin ja enemmän niitä pehkuja. Kuka häntä oli käskenyt?


Joona ilmaisee oman olemassaolonsa perheelleen?

Erikoista oli sekin, että kun Joonan kuoltua vanhin poika ja hänen silloinen vaimonsa olivat pahoitelleet sitä, ettei Joonasta ja Aatusta (heidän pojastaan) ollut yhteistä valokuvaa, niin seuraavana aamuna kuva, jossa Joona pitää Aatu-vauvaa sylissään, oli ilmestynyt näyttökuvaksi.


Tuula on nähnyt Joonan selvästi kahdesti tämän kuoleman jälkeen sekä useasti vilauksina. Ensimmäisen kerran hän näki poikansa kävelevän sisällä talossa. Tämä oli ollut noin 16-vuotiaan näköinen. Poika käveli seinän läpi, eikä Tuula osannut siinä hetkessä ajatella asiaa. Toisen kerran Tuula aisti ja jopa näki sielunsa silmin pojan talon takana olevalla terassilla.


Voisi tietysti kysyä, onko kyse hallusinaatiosta vai jostain todellisesta. Näkeekö lapsensa menettänyt äiti poikansa siksi, että suru on niin suuri ja kestämätön vai siksi, että poika todella on elossa omalla tavallaan?


Lopuksi

Psyykilliset tutkijat, jotka olivat tutkimustensa alkuvaiheessa 1880-luvulla parhaassa työiässä ja älyllisesti teräviä, eivät mitään vanhuksia tai höppänöitä, tulivat maailman parhaimmista yliopistoista Cambridgesta ja Harvardista. He keräsivät tämäntyyppisiä tarinoita ja vakuuttuivat siitä, että niissä oli jotakin perää. Olen kirjoittanut aiheesta tietokirjan Magian lumo, joka ilmestyy tänä keväänä kustantaja Basam Booksilta.


Kummat kokemukset ovat väestötasolla arviolta yhtä yleisiä kuin sydämen rytmihäiriöt. (Ks. kirja Mielen rajoilla). Onkin ilahduttavaa, että Tuula Voutilainen on uskaltanut näin avoimesti kertoa poikansa kuolemanjälkeisestä elämästä riippumatta siitä, mistä näissä kokemuksissa todella on ollut kyse.


Tuula mainitsee myös, että Joonan kuoltua pojan huoneessa heiluivat verhot ilman, että olisi ollut ilmavirtaa tai ikkuna auki, ja sen näkivät muutkin ihmiset. Näihin kertomuksiin voi suhtautua joko vakavasti tai lyömällä kaiken leikiksi. Mielestäni jälkimmäinen lähestymistapa ei tee oikeutta ihmiskokemuksen moninaisuudelle ja ainutlaatuisuudelle, eikä anna arvoa oivallukselle siitä, mitä elämä on.


Kiitos Tuula rohkeudestasi kertoa avoimesti oma tarinasi, mm. merkeistä, myös siitä perhosesta, joka lenteli asunnossanne helmikuussa 2020, noin kaksi vuotta Joonan kuolemasta.

Kansikuva: Valoon päin: Joonan muistolle (Tuula Voutilainen). Onko elämä ikuista vai ohimenevää, vai ehkä molempia?

138 katselukertaa0 kommenttia
 
  • Facebook
  • Twitter
  • LinkedIn

©2020 by Kirjailijan Blogi. Proudly created with Wix.com

This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now