Etsi
  • Tea Holm

Tapauskertomus omasta suvustani: Isoenoni katosi sodassa – lopullisestiko?

Sota. Se on maanpäällinen helvetti. Se on usein lipumista elämän ja kuoleman rajalla.


Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi 9. kesäkuuta 1944 rauhallisen yön jälkeen heti aamusta satojen lentokoneiden pommituksella. Vihollisen hyökkäyskärjen eteneminen oli nopeaa. Pienissä ryhmissä metsiä pitkin perääntyviä suomalaisia jäi rintamalinjan taakse. Monet harhailivat aina Keski-Kannakselle saakka ennen kuin joutuivat sotavangeiksi.

Kuva: Киров/Россия


4. divisioona ja erityisesti JR 25, joka oli isoenoni Aarre Häklin (synt. 6.6.1921) yksikkö, osallistui sotatoimiin Kaukjärveltä menettäen samalla yksittäisiä taistelijoita sotavankeuteen. Osa sotavangeista kuljetettiin Neuvostoliittoon Heinjoen kirkonkylän kautta. Heinjoki on myös Aarren katoamispaikka. Kannaksen sotatoimissa useita sotilaita joutui samanaikaisesti tilanteeseen, jolloin käsien nostaminen ja vangiksi jättäytyminen oli pakko. Tällöin tehtiin sosialisointi, taskujen tyhjennys. Lompakot takavarikoitiin ja rahat heitettiin metsään.


Ranne- ja taskukellot olivat kysyttyjä. Kesällä 1944 toimitettiin rintamalta virallinen ilmoitus, että isoenoni oli kadonnut. Kokemäen koulutuskeskuksen komppanian päällikkö, sotilaspastori ja vänrikki Jalmari Ukkonen, joka tunsi Häklin sukua, ilmoitti Kannakselta Aarre Häklin (6.6.1921, Kaukola) katoamisesta. Hän lähetti kirjeessä pojalta jääneet lompakon ja kellon. Kuin kohtalonsa aavistaen oli tämä antanut ne ennen suurhyökkäystä ystävälleen ja sanonut, että jos hän ei palaa, niin ne pitää toimittaa hänen äidilleen.


Nuorena tyttönä, rippikouluiässä, isotätini Terttu näki merkillisen unen. Se tapahtui hänen Aarre-veljensä kadottua. Unessa hän kulki yksin synkässä metsässä, joka oli aavemainen. Puiden takaa alkoi yhtäkkiä tulvia valoa. Hänen eteensä avautui pieni ja puuton aukea, jolla kasvoi täysvalkoisia tulppaaneita. Niitä oli paljon pitkänomaisella alueella, jossa ne kukkivat aivan vieri vieressä. Koska hän piti kukkien poimimisesta, niin nytkin hän aikoi taittaa ja ottaa niitä mukaansa.


Kun Terttu on unessaan taittamassa yhtä tulppaania, jostakin kuuluvat käskevät sanat: ”ÄLÄ OTA YHTÄÄN KUKKAA, SILLÄ SIINÄ ON VELJESI HAUTA!” Unen tulppaanit olivat niin jäässä, että ne tuulessa huojuessaan kilisivät kuin pienet tiu’ut. Terttu heräsi ja ajatteli käyneensä unessaan veljensä haudalla. (Taistelukentällä?)

Kuva: Сергей Горбачев


Aarre Häklin joukko-osasto oli jatkosodassa III/JR25 eli Jalkaväki- rykmentti 25, III pataljoona, joka tunnetaan piikkirykmenttinä. Aarre Häklin katoaminen tapahtui muutama päivä ennen Talin–Ihantalan taistelua (25.6.1944). Juhannusaattona 1944, jolloin Aarre katosi, satoi räntää ja oli vuodenaikaan nähden kylmä. Sotasampo tietää kertoa, että useita suomalaissotilaita kaatui tai katosi niinä päivinä niin Summassa kuin Heinjoella. Osa jäi sotavangeiksi.


Ida-isoisoäitini kirjoitti Kokemäellä 18.2.1948 kirjeen Helsingin kaupungin raastuvanoikeuteen, että syksyllä 1944 on kaksi eri kertaa Neuvostoliiton uutisissa kuultu terveisiä häneltä. Idalla ei ollut radiota, mutta niin monet muut olivat sen kuulleet. Vielä silloin hän kirjoitti olevansa varma siitä, että hänen poikansa elää ja tulee vielä pois Venäjältä. Ote kadonneiden luettelosta tietää kertoa, että Aarre julistettiin kuolleeksi vuonna 1953.


Aarre oli nuori, naimaton mies sotaan lähtiessään. Mielitietty oli jo olemassa, mutta orastava suhde ei saanut mitään mahdollisuutta, koska tuleva sulhanen katosi Kannaksella 1944. Hänellä oli koko elämä edessä, kuten niin monella muullakin nuorella suomalaismiehellä sodassa. Tarkoituksena oli ollut kihlautua tulevalla lomalla, jota ei koskaan tullut.


Isoisoäitini Ida Häkli yritti useasti sotien jälkeen saada selville Aarre-poikansa kohtaloa lehti-ilmoituksin, tuloksetta. Ennen suurhyökkäystä oli tämä luovuttanut omaisuuttaan kuin kohtalonsa aavistaen. Katoamishetkellä sota oli kestänyt kauan. Summassa oli ollut erityisen paha paikka. Tämä kaikki saattoi syödä nuoren miehen luottamusta tulevaan, kuin myös kotikunta Kaukolan kohtalo, mikäli hänellä oli siitä tieto. Kaukolaan oli annettu evakuointikäsky vain kaksi päivää aikaisemmin.


Sota ajoi suomalaisia kodeistaan, kylistään ja kotiseuduiltaan tavaroineen ja kotieläimineen sekä rakkaine muistoineen. Evakkotiestä tuli todellisuutta niin monelle suomalaiselle, mistä Terttu kertoo kirjoissaan Laatokan rannalta länteen I ja II nuoren tytön kokemana. Tästä kaikesta tuli Suomen kansan historiaa ja kohtalo, ei vain oman sukuni historiaa ja kohtalo.


Isoisoäitini Ida Häkli oli kuullut kerrottavan, että Aarre olisi lukenut tervehdyksiä radiossa. Omin korvin hän ei sitä kuullut, mutta tiedetään, että sotilaat lukivat tervehdyksiä myös itse rintaman lähelle ajetuissa kaiutinautoissa. Kyseessä olivat valmiiksi annetut tekstit, joissa kehuttiin vangiksi antautuneiden oloja ja kehotettiin siirtymään Neuvostoliiton puolelle. Sotapropaganda oli voimissaan.


Junamatkalla satunnainen matkustaja tiesi kertoa, että Aarre-niminen mies olisi ollut peltotöissä leirin ulkopuolella. Olihan hän ammatiltaan maanviljelijä, joten se kävisi järkeen. Tserepovetsin suomalaisvankeja vietiin tilapäisiin töihin työtehtäviin myös leirin ulkopuolelle. (Ks. Muistatko… Alava, Hiltunen & Juutilainen 1989; Ida Häklin kirjeet (kopiot), kirjailijan hallussa.)


Karmivia kohtaloita

Sodankyläläinen Eino Hietala jäi vangiksi kaukopartion tiedusteluretkellä keväällä 1944. Hietalaa ei vapautettu jatkosodan päätyttyä. Hänet tuomittiin 25 vuodeksi pakkotyöhön Siperiaan. Sama kohtalo on voinut olla alikersantti Aarre Häklillä, koska hän oli suojeluskuntalainen. On myös mahdollista, että hän kuoli tulituksessa.


Vasta Stalinin kuoltua (1953) poliittisia vankeja alettiin vapauttaa, jolloin Eino Hietala pääsi pois. Kotona hän vaikeni vuosikausiksi. Lääkäri Ritva Tuomaala kirjoitti ylös Hietalan tarinan jälkipolville kerrottavaksi. Hietalan kohtalossa voi olla samoja vaiheita kuin Häklin kohtalossa. Se on tietysti vain olettamus.


Aarre Toivo Lennart (joskus myös kirjoitusasussa Lennard tai Leonard) Häkli aloitti armeijan Luumäellä 25.6.1941. Hän oli taistelussa Nuijamaan ja Vainikkalan maastossa elokuussa. Sen jälkeen taistelut jatkuivat alueella Hovinmaa-Hanhijoki-Juustila. Elokuussa 1941 siirryttiin Viipurin pohjoispuolelle.


Häkli oli mukana Viipurin valtauksessa seuraavana päivänä. Sen jälkeen hänet tavoittaa Porlammen Kenraalimotista. Siirtyminen Itä-Karjalaan ajoittui syyskuuhun 1941. Loppukuusta taisteltiin Petroskoin tiellä. Sen jälkeen hänet siirrettiin tiedustelutehtäviin.


Besovitsin hyökkäys oli syys-lokakuun vaihteessa. Toinen taistelu käytiin Uksjärven pohjoispuolella lokakuun alkupuolella. Siirtymiset, majoittumiset ja taistelut sekä hyökkäykset vuorottelivat. Stolbovaara, Mäntyselkä ja Kontiovaara olivat taistelupaikkoja monien muiden lisäksi. Sen jälkeen oli luvassa vähän lepoa ja asemasotaa Kontiovaarassa.


Taisteluiden tai reservissä olon jälkeen käytiin Voljärvi-Kiisjärvi-taistelua Lucian päivästä. Taiteluvalmius kesti joulun ja aina vuodenvaihteen yli. Sotakirjat tietävät kertoa, että taistelut jatkuivat satunnaisesti. Lepoa ja reservissä oloa oli luvassa vasta kevättalvella 1942. Maaliskuun puolivälissä siirryttiin Liistepohjan lohkolle sekä oltiin taisteluvalmiudessa lähes vuoden 1943 loppuun asti.


Reservissä Aarre Häkli on 10. kesäkuuta 1944 saakka. Sen jälkeen oli – nyt sen tiedämme – kohtalokas siirtyminen Karjalankannakselle. Summan taistelu käytiin 18.6.-19.6.1944. Näiden merkintöjen jälkeen Häklin kohdalla ovat vain ja enää merkinnät ”Säiniön taistelu” (20.6.) ja ”Näätälän taistelu” (21.6.–23.6.). Sitten on tyhjää – ei merkintöjä. Häklin katoaminen tapahtui Kannaksen suurhyökkäyksessä 1944.


Selvitin säätiedoista, että juhannuksena 1944 satoi kaatamalla. Vettä tuli yhdessä vuorokaudessa Suomessa lähes 40 millimetriä. Vuodenaikaan nähden oli kylmä. Oletan, että löytämäni SNT-Liiton listauksessa nimellä mukana oleminen vahvistaisi Aarren sotavankeuden (Suomen ulkoministeriön tiedot). Tätä teoriaa saattaa tukea se, että JR25, johon Häkli kuului, menetti sotavankeuteen ajanjaksona 17.–24.6. yli 70 miestä.


Viimeisimmän tiedon mukaan Aarre Häkli katosi Summassa 19.6.1944 tai Heinjoen Kaukilan kylässä 23.6.1944. Tieto mahdollisesti jo aikaisemmasta katoamisesta on lisätty Sotasampoon sitten Perhosvaikutus-kirjani (2019) ilmestyttyä. Katoamisilmoituksen (ilman pvm.) mukaan Aarre katosi Äyräpään järven eteläpuolella 23.6.1944. Hän erosi sinä päivänä joukkueesta ja lähti pyrkimään omille linjoille viiden muun miehen kera.


Taistelut olivat kiivaat. Kokonaisia komppanioita jäi venäläisten mottiin Summassa. Irtautumaan ei lähdetty, koska irtautumiskäskyä ei tullut. Kun käsky sitten tuli, oli se useita tunteja myöhässä. (Ks. Kansallisarkisto, Sotakorkeakoulun diplomityöt, Suomalaisten jääminen sotavangiksi Suomen sotien 1939–1945 aikana, Reima Helminen).


Yritin tiedustella näistä asioista vuosina 2019–2020 sekä Suomen Kansallisarkiston sota-arkistosta että Venäjän Moskovan sota-arkistosta. Mitään ei selvinnyt. Sotakorttia ei löytynyt.

Kirjan Rukiver! (2002) mukaan viimeisin Neuvostoliitosta kotiutunut suomalainen sotavanki oli multialainen Reino Lahtinen. Moni joutui matkalle, jolta ei ollut kotiinpaluuta. He kuolivat koviin tauteihin kuten keuhkotautiin. Poliittisen vangin tuomio vaihteli 10–25 vuoteen.


Venäläiset pitivät suojeluskuntalaisia Suomen armeijan politrukkeina. Erityisesti haluttiin selvittää, kuka kuului Suojeluskuntaan. Yhteyksiä Suomeen (perheeseen) ei sallittu.


Yritin selvittää Aarren kohtaloa saadakseni vahvistuksen sotavankiteorialle ja otin uudelleen yhteyttä Kansallisarkistoon. Sieltä sain tietää vain sen, että nimellä Venäjältä saaduissa aineistoissa Aarre Häkliä ei ole: ei millään muullakaan kirjoitusasulla. Voi hyvin olla, ettei häntä koskevaa aineistoa ole vielä luovutettu Venäjältä Suomeen. (Kirjoittajan hallussa: sähköposti Eemeli Sorrilta.)


Tutkimukseni sai uuden käänteen, kun Aarren Terttu-siskon poika välitti minulle Aarren vielä elossa olevan nuoremman Simo-veljen yhteystiedot. Kirjoittelimme sähköpostitse ja aloimme Facebook-kavereiksi. Sain nähdä videokuvaa Aarren muistomerkiltä. Näin videon myös Karjalan reissulta. Kotitalo oli mennyttä, piha metsän peitossa.


Toivoa on, aina?

Lähetystöneuvos Taneli Kekkonen (Moskova) vastaanotti syyskuussa 1955 kadonneen Aarre Häklin äidin, Ida-isoisoäitini, kirjoittaman kirjeen, jossa tämä pyysi poikansa olinpaikan jäljittämistä. Sinä kesänä Venäjältä palautettujen joukossa oli ollut poikia, jotka muistelivat kuulleensa sennimistä suomalaista miestä. Ida kirjoitti olevansa varma siitä, että hänen poikansa elää.


Tämähän oli lähettänyt radiossa terveisiä äidilleen ja muille omaisilleen sekä asetovereilleen vuonna 1947. Hän oli kertonut voivansa hyvin siellä, missä on. ”Ääni oli varmasti poikani ääni”, kirjoitti rouva Ida Häkli, os. Hietanen, kirjeessään.


Lokakuussa 1955 saapui Helsingistä kirje, jonka mukaan kirjeen 7.9.55 johdosta Suomen ulkoasiainministeriö ilmoitti, että alikersantti Aarre Toive Lennard Häklin, synt. 6.6.1921, nimi on merkitty siihen Suomen sotavankeja koskevaan luetteloon, joka jätetään SNT-Liiton viranomaisille heidän asiassansa suoritettavien tarkistustoimenpiteittensä helpottamiseksi. (Lisätiedot: v.t. avustaja Olli Bergman)


Ida Häkli totesi Ylöjärvellä 6.11.55 päivätyssä kirjeessään, että Neuvostoliiton radiosta, jossa vangit itse kulkivat lähettämässä terveisensä kotiin, Aarre Häkli tunnettiin äänestä. ”Se” ilmoitti tarkalleen syntymäajan ja -paikan sekä sen, missä oli kirjoilla ja sotilasarvonsa. Lopussa hän mainitsi voivansa hyvin.


Ida Häklin mukaan junamatkalla Helsingistä Tampereelle he olivat tavanneet miehen, joka oli kertonut olleensa Neuvostoliitossa vankeudessa ja jossain leirillä tai maatilalla kuulleensa mainittavan Häklin nimeä. Osa suomalaisvangeista kaikesta päätellen on sijoitettu maatilan töihin.


Vuoden 1944 elokuussa kuuli eräs sukulaisista, ja moni muukin henkilö (ei-sukulainen?) kertoi kuulleensa, NL:n uutisista Aarren henkilötiedot. Hänet oli otettu vangiksi. ”Sitten 1948 tai 49 kuulimme itsekin.”


Oliko Aarre elossa 1940-luvun lopussa? Olisiko hän kuollut vuoden 1949 ja 1953 (Stalinin kuolinvuosi) välissä, eikä siksi palannut? Ainakin sotavankeus voisi pitää paikkansa Idan saamien tietojen perusteella.


Heräsin eräänä aamuyönä 2019 Aarren kuolemaa tutkittuani kovaan pamaukseen. Kukaan muu ei sitä kuullut. Koirakin nukkui rauhallisesti syvässä unessa. Tiesin siitä, että se ääni tuli unessa. Viestittikö Aarre, että hänet oli ammuttu? Suojeluskuntalaisten teloituksiahan toimeenpantiin aika ajoin. Kenties alitajuntani kävi ylikierroksilla selvitysyrityksistäni.


Sotasammon mukaan Aarre oli alikersantti, joka on alin aliupseeriarvo. Tuntolevyn löytyminen Heinjoen maastosta tai Venäjän sota-arkistot voivat vielä tuoda selvyyttä tähän asiaan. Tällöin saataisiin sukulaisillekin varmuus asiasta. Aarre oli äitini eno, isoenoni. Hän oli hyvin musikaalinen, usein hyväntuulinen ja ahkera nuorukainen, joka muisti sisaruksiaan joulukortein.


Sota muuttaa ihmistä niin, että hänen oli vaikea sopeutua tavan elämään. Nykyään puhutaan myös ylisukupolvisista traumoista. Kun ei ole elävää sotilasta, ei ole sotamuistojakaan. Ei ole muuta kuin kuolemaa. Kaukaisten tykkien jylinän jälkeinen hiljaisuus.

Kuva: Русский

Epilogi: Elämää sodan varjossa

Terttu kuulee marraskuun viimeisen päivän aamuna 1939 ensimmäiset tykin laukaukset rajalta. Ne ovat kuuluisat Mainilan laukaukset. Neuvostoliitto on hyökännyt Suomeen, sota on syttynyt. Ikkunalasit tuvassa helisevät tykkien jylinästä. Yöllä ei saa unen päästä kiinni melun tai pelon takia.


On kova pakkanen. Tulta ei voi pitää uunissa, koska savuvanat kohoavat taivaalle kuin merkiksi – hyökätkää tänne. Talot lämmitetään öisin niin, että ikkunat on peitetty. Maailma ei voi pikku-Tertun mielessä muuttua enää pimeämmäksi ja ankeammaksi.


Koulussa harjoitellaan adventtilauluja kotipitäjän kirkkoa varten. Terttu kuuluu laulukuoroon. Pommitusten vuoksi tilaisuudet joudutaan perumaan. Koulukin menee kiinni pommitusten pelossa.


Vietetään sota-ajan joulu, mutta lahjoja ei jaeta. Ei ole kuusta, eikä lueta jouluevankeliumia niin kuin isä eläessään oli aina lukenut. Terttu kuljettaa äitinsä kutomia vaatteita niitä tarvitseville. Vihollislentäjät ampuvat konekivääreillä siviilejä, kaikkea liikettä, mitä maassa havaitsevat.


Pommikoneet kulkevat muodostelmissa. Hävittäjiä kulkee sivuilla suojaamassa pommikoneita. Neuvostoliiton pommikoneet kulkevat raskaasti – ne tunnistaa äänestä. Suomalaiskoneet kulkevat kevyesti. Kerran Terttu katselee ikkunasta raivoisaa ilmataistelua. Ilmapommitusten tapahtuessa kilometrien säteellä puiden oksilta tipahtelevat lumet alas.


Vuoden 1940 alussa evakuoidaan ihmisiä pois sodan jaloista Salmenkylästä. Lähtömääräykset osuvat miehiin, jotka lähtevät sotaan sekä naisiin ja perheisiin, jotka lähtevät juna-asemalle. Aarre ja Tertun toinen veli ovat tulleet pois Viipurista ja liittyneet vapaaehtoisina palvelemaan kotikunnan Suojeluskunnassa. 18-vuotias Aarre palvelee kirkonkylän ilmavalvonnassa.


Äiti on kutonut kutomakoneella myöhään yöhön, jotta lähtijät saavat kudetta niskaansa. Ompelukone pakataan mukaan rekeen, evakkotielle. Isän kannelta äiti ei anna ottaa mukaan. Siellähän se odottaa, kun tullaan takaisin. Äidin siivottua ja vedettyä seinäkellon käymään otetaan vain vaihtovaatteet ja evästä. Mitään muuta ei voi ottaa mukaan.


Äiti lukitsee kotioven ja itkee hillittömästi. Avain menee piilopaikkaan, josta veljet sen tarvittaessa löytävät. Oikotie kulkee jäisten lampien ja järvien yli suoraan rautatieasemalle. Joukko etenee tykkien jyskeen saattelemana. Avoimet jäälakeudet tekevät matkasta vaarallisen. Kuinka meidän käy? on kysymys, joka on mielessä koko matkan ajan.


Pakkaudutaan junaan mullivaunuihin, joissa on mukana myös äiti, jolla on kahden viikon ikäinen vauva. Muitakin lapsia on hänen mukanaan. Perheen isä on rintamalla. Sairaanhoitaja nousee vaunuun äidin avuksi. Lattialla nököttää ämpäri tarpeita varten.


Määränpäänä on Huittinen, Satakunnassa. Hernekeitto aiheuttaa sen, että yksi jos toinenkin joutuu turvautumaan ämpäriin, mutta se ei ole pahinta. Juna pysähtyy jarrut kirskuen, mutta ei kuulu ohittavan ja rintamalla liikkuvan junan kolinaa kuten tavallisesti. Silloin kuuluu huuto: ”Ilmahälytys! Matkustajat metsään!”


Pakolaisjono kiemurtelee metsän tummaa siluettia kohti. Aivan selvästi kuuluu lähestyvän lentokoneen ääntä. Joku nainen alkaa huutaa hysteerisesti, että kaikki kuolevat. Lentokoneen ääni on pian heikentynyt. Hälytys on ohi – mutta sota ei sitä ole vielä pitkään aikaan.


Matka jatkuu aina perille asti. Keväällä 1940 uutiset kertovat rauhasta. Mutta Neuvostoliitto ottaakin haltuunsa kaiken, ja on jäätävä iäksi sinne, missä he ovat: Huhtamon kylään. Äidit itkevät – rauhanehtoihin on suostuttava.


Välirauhan aikana tulee muitakin suru-uutisia. Presidentti Kyösti Kallio kuolee sydänkohtaukseen Helsingin rautatieasemalle ennen jouluaattoa. Kun kotiin päästään palaamaan, on kaikki hujan hajan. Seinäkellokin on viety – oven lukko ei ole vieraita pidätellyt. Evakosta paluu on sekin itkunaihe. Syöpäläiset on tapettava, kotimökki on pestävä lattiasta kattoon – puhtaat vuodevaatteet on liattu.


Tertun Aarre-veli katoaa samana päivänä, kun he lähtevät toistamiseen evakkotielle: 23.6.1944. Veli on 23-vuotias. Kohtalon tiet yhtyvät. Pastori Ukkonen lähettää kirjeen katoamisesta sekä pojan lompakon ja kellon Kannakselta. Terttu kirjoittaa, että ei ihminen voi tyhjempänä täältä lähteä kuin Aarre. (Ks. kirja Laatokan rannalta länteen II)

Kuva: Reijo Telaranta

127 katselukertaa0 kommenttia
 
  • Facebook
  • Twitter
  • LinkedIn

©2020 by Kirjailijan Blogi. Proudly created with Wix.com

This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now